Helvetin historia - Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan

Kari Kuula

sid. n.300s

Miltei kaikki kulttuurit ovat uskoneet jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen helvettiin. Toisia se on kauhistuttanut, toisille se on valanut toivoa maailmankaikkeuden moraalisuudesta. Länsimaisen ihmisen helvettimielikuvat ovat peräisin kristinuskosta. Helvetin juuret ovat antiikin Kreikan haadeksessa ja uskossa sielun kuolemattomuuteen. Raamatusta saatiin ajatus ihmiskunnan jakautumisesta kahtia: pelastettuihin ja kadotettuihin. Näistä aineksista luotiin visio helvetistä, jossa syntisiä rangaistaan heidän tekojensa mukaan tulessa ja tulikivessä. Keskiajalla kadotettujen kaupunki nousi täyteen loistoonsa. Teologit pohtivat helvettiopin ongelmia ja vakiinnuttivat ajatuksen ihmiskunnan kahtiajaosta ja ikuisesta piinahelvetistä. Sen rinnalle syttyi kiirastuli, puhdistuspaikka, jonka kautta pelastuvat nousevat taivaaseen. Helvettiä paettiin kirkon suojiin. Modernilla aikakaudella helvettikuvasto monipuolistui. Perinteisen piinahelvetin ongelmat tiedostettiin ja tilalle etsittiin inhimillisempiä tulkintoja kadotettujen kohtalosta. Helvetti ei kestä ikuisesti, vaan sen asukkaat raukeavat lopulta tyhjiin tai kaikki palaavat vähitellen takaisin Jumalan yhteyteen. Yleisimmän näkemyksen mukaan helvetti on tila, jossa Luojasta eroon joutunut raukeaa miltei olemattomiin. Helvetti on ollut myös loputon viihteen aihe. Keskiajalla runoilijat ja näkijät laativat populaarikirjallisuuden lajiin luettavia kertomuksia vainajien valtakunnasta. Taiteilijat kuvittivat paikan elävästi ja uskonnollisissa mysteerinäytelmissä helvettiä ja demoneita kuvattiin humoristisesti. Modernissa maailmassa helvettikuvastoa hyödynnetään kielikuvissa, kauhuelokuvissa ja rock-musiikissa.

Kirjat lievästi pintaviallisia.